Share |

Historia

Taustaa

Niinisalon varuskunta oli sotien jälkeen lähes tyhjillään. Vuoden 1947 loppupuolella antoi Puolustusvoimien Pääesikunta käskyn Kenttätykistörykmentti 1:n Oulussa olevien osien siirtymisestä Niinisaloon. Rykmentin ensimmäinen osa tuli Niinisaloon 25.10.1947. Osaston mukana tuli muun muassa 30 hevosta. Oulussa oli rykmentin henkilökunta innolla osallistunut Oulun Ratsastajien toimintaan. Niinpä pian Niinisaloon asettumisen jälkeen heräsi ajatus ratsastusseuran perustamisesta.

Seura perustetaan

Viimeiset rykmentin osat saapuivat joulukuun alussa 1948 Niinisaloon. Innostus ratsastusseuran perustamisesta oli vahva  ja perustavaa kokousta  valmisteltiin huolella.

Seuran perustavassa kokous kutsuttiin koolle kesäkuun alussa 1949 ja pöytäkirjaan kirjattiin:

1.§ ”Sitten kun eläinlääkintämajuri Kari Syvärin ja luutnantti Olavi Laaksosen toimesta oli puhelinsanomalla kehotettu varuskunnassa palvelevaa kantahenkilökuntaa saapumaan Upseerikerholle 7.6.1949 klo 18.00 keskustelemaan ratsastusseuran perustamisesta, olivat tätä kutsua noudattaneet seuraavat: majuri Eino Torttila, eläinlääkintämajuri Kari Syväri, kapteeni Osmo Komonen, Luutnantti Olavi Laaksonen, luutnantti Pentti Hirvi, luutnantti Raimo Ericsson, luutnantti Gunnar Toivonen, luutnantti Sampo Louhi ja kersantti M Vuolle”.

 Pöytäkirja jatkuu:

2. § ”Kokouksen avaaja toi esille seuran tarpeellisuuden ratsastusurheilun elvyttämiseksi.

Eläinlääkintämajuri Syväri esitti ratsastusseuran perustettavaksi ja päätettiin se yksimielisesti perustaa”.

Seuran jäseneksi päätettiin hyväksyä Kankaanpään pitäjän ja sen ympäristöalueella asuvia sotilas- ja siviilihenkilöitä. Edellytyksenä oli, että varuskunnan komentaja salli siviilihenkilöiden käyttää puolustuslaitoksen hevosia.

Tästä alkoi seuramme taival. Varuskunnan suojissa oli hyvä harrastaa ja harrastajien innostus oli valtava. Pääosa jäsenistöstä oli varuskunnan kantahenkilökuntaa. Myös perheenjäsenet saivat käydä ratsastamassa, mutta varuskunta määräsi kirjelmällään toiminnan alkuvuosina päivät, jolloin ratsastusharjoitukset pidettiin perheenjäsenille.

Innostuksen vallassa perustettu seura kasvoi ja sen menestyvät ratsastajat tunnettiin kotimaassa ja menestystä saavutettiin myös ulkomaiden kentillä. 1960-luvulla varuskunnan portit avautuivat entistä laajemmin myös ulkopuolelta tuleville ratsastajille. Kansallisilla ja kansainvälisillä kilpakentillä menestyneet  ratsastajat, jotka uhrasivat aikaansa myös aloittelijoiden kouluttamiseen, olivat varmasti monen vasta-alkajan esikuvia. 

Varuskunnassa toimiva seura sai myös kilpailujen järjestäjänä hyvän maineen. Niinpä vuosittain järjestettiin useita esteratsastus- ja kenttäkilpailuja. Kilpailut järjestettiin

2. § ”Kokouksen avaaja toi esille seuran tarpeellisuuden ratsastusurheilun elvyttämiseksi.

Eläinlääkintämajuri Syväri esitti ratsastusseuran perustettavaksi ja päätettiin se yksimielisesti perustaa”.

Seuran jäseneksi päätettiin hyväksyä Kankaanpään pitäjän ja sen ympäristöalueella asuvia sotilas- ja siviilihenkilöitä. Edellytyksenä oli, että varuskunnan komentaja salli siviilihenkilöiden käyttää puolustuslaitoksen hevosia.

Tästä alkoi seuramme taival. Varuskunnan suojissa oli hyvä harrastaa ja harrastajien innostus oli valtava. Pääosa jäsenistöstä oli varuskunnan kantahenkilökuntaa. Myös perheenjäsenet saivat käydä ratsastamassa, mutta varuskunta määräsi kirjelmällään toiminnan alkuvuosina päivät, jolloin ratsastusharjoitukset pidettiin perheenjäsenille.

Innostuksen vallassa perustettu seura kasvoi ja sen menestyvät ratsastajat tunnettiin kotimaassa ja menestystä saavutettiin myös ulkomaiden kentillä. 1960-luvulla varuskunnan portit avautuivat entistä laajemmin myös ulkopuolelta tuleville ratsastajille. Kansallisilla ja kansainvälisillä kilpakentillä menestyneet  ratsastajat, jotka uhrasivat aikaansa myös aloittelijoiden kouluttamiseen, olivat varmasti monen vasta-alkajan esikuvia. 

Varuskunnassa toimiva seura sai myös kilpailujen järjestäjänä hyvän maineen. Niinpä vuosittain järjestettiin useita esteratsastus- ja kenttäkilpailuja. Kilpailut järjestettiin

sotilaallisella täsmällisyydellä, estekentällä oli jokaisen esteen vierellä sotilas, joka seisoi kilpailusuorituksen aikana asennossa ja ilmoitti sovittujen käsimerkkien avulla tuomarille kilpailijan onnistumisen tai epäonnistumisen. Tuomaritornista nykyään kimeällä, usein korvia vihlovalla  pillinvihellyksellä ratsastajalle annettu merkki soitettiin tyylikkäästi trumpetilla.

Seuran 40 vuotta 1990 luvun alkuun olivat vauhdikkaita. Varuskunta oli myötämielinen toiminnalle, vaikka jo noihin aikoihin alettiin portteja siviileiltä sulkea. Seura omalta osaltaan pyrki toimimaan siten, ettei moitteita tullut. Olisikohan tuo aika ollut sellaista keinuravia, josta eräs Saksassa vuonna 1917 suomennettu sotilaskäsikirja kertoo näin:

”Keinuravissa ratsastaja ei anna jokaisen hevosenaskeleen heittää itseään, vaan ottaa jokaisen sysäyksen vastaan, tukien polveensa ja jalustimeen. Radalla suoritetaan keinuravi aina sisäpuolisen takajalan mukaan, s.o. ratsastaja putoaa joka kerta satulaan kun sisäpuolinen takajalka ottaa askeleen. (Tämän näkee ratsastaja siitä, että hevosen ulkopuolinen olka yhtaikaa menee eteenpäin). Ettei keinuravissa hevonen pääsisi valloilleen, täytyy ratsastajan työntää istuinpankkoa ja lanteita eteenpäin ja säärillä polvien joustaessa pitää kestävästi yhteys hevosen ruumiin kanssa”.

Ei seura  ainakaan kovin montaa kertaa päässyt valloilleen, vaikka väkeä talleille lappasi tien täydeltä.

 Rohkeita askeleita. Aika 1989-2009 

Armeijan koko ajan tapahtunut motorisointi ennusteli hevosten väistymistä. Asiasta puhuttiin, arvailtiin ja luultiin sekä kuulosteltiin sotilaiden puheita, mutta mitään selvää ajankohtaa ei saatu selville. Sitten yhtäkkiä vuonna 1993 tuli tieto, että hevoset ja hevostarvikkeet myydään elokuussa. Alkoi pohdinta siitä, loppuuko seuran toiminta ja  mitä mahdollisuuksia on jatkaa toimintaa. Keskusteltiin hevosten ostamisesta armeijan huutokaupasta, mutta pelättiin, että hinnat saattavat nousta niin korkeiksi, että seuran varat eivät riitä jos kaikki hevoset myydään yksitellen. Ongelmana nähtiin myös mistä löydettäisiin talli mahdollisesti ostettaville hevosille. 

Onneksi oli hevosvetoisen tykistön perinnejaos, joka piti yllä hevosvetoisen tykistön perinteitä ja jota Pääesikuntakin arvosti. Olivathan armeijan viimeiset tykkihevoset olleet juuri Niinisalossa. Pääesikunta hyväksyi seuran tekemän esityksen saada ostaa 12 suomenhevosta hevosvetoisen tykistön perinnetoiminnan jatkamiseksi yhtenä eränä. Puolustusministeriö myös luovutti seuran pyytämän hevosmateriaalin huutokauppatavaroista erillään. Ehtona oli, ettei seura toiminnan jostain syystä loppuessa myisi materiaalia, vaan luovuttaisi sen jollekin perinteitä vaalivalle yhteisölle.

Tallitoiminnan jatkamisesta varuskunnan tallilla vuokralaisena saatiin myös myönteinen päätös, joskin vuokra oli melko korkea ja ehtona oli, että hevosten tuli olla seuran tai sen jäsenten omistuksessa. Tallille palkattiin kaksi työntekijää, viikonloput hoidettiin talkootyöllä. Talkootyö koettiin silloin hauskaksi, olihan se samalla huumorintäyteistä yhdessäoloa.

Taulunkylä häämöttää

1990 luvun puolivälin paikkeilla vuokrattiin Taulunkylästä Laurilan tila leiritaloksi. Laurilan maille alettiin myös suunnitella omaa tallia. Leiritaloa pidettiin viihtyisänä, se toimi hyvin ja asiakkaat olivat tyytyväisiä. Kulkeminen varuskuntaan oli varsinkin autottomilta hieman hankalaa. Autolliset kuitenkin auttoivat ja autoon ahtautumisen ennätyksiä syntyi näiden leirien aikana useita.

Maneesi

Maneesin saaminen seuralle oli ollut kauan haaveena. Siitä oli tullut jopa iäisyyskysymys ainakin pöytäkirjojen mukaan. Näin kirjattiin vuonna 1990:

”Iäisyyskysymykseksi muodostuneen maneesin saamisessa ollaan edelleen odottavalla kannalla.  Päätöstä ei tänäkään vuonna saatu aikaiseksi. Kielteistäkään päätöstä ei ole tullut, joten ollaan edelleen toiveikkaita.”

Jo seuraavana vuonna asiaan  tuli ratkaisu. Maneesille saatiin pystyttämislupa, mutta käyttökustannukset olisivat jääneet seuralle, ja siihen ei olisi ollut mahdollisuutta. Niinpä halli myytiin takaisin Helsinkiin. Rohkea askel maneesiasiassa otettiin, kun ostettiin Hämeenlinnasta varastohalli, joka pystytettiin Taulunkylään. Virallisesti maneesi otettiin käyttöön alkuvuodesta 1997. Hevoset maneesissa pidetyille ratsastustunneille vietiin joko ratsain tai hevoskuljetusautolla.

Tiedotus

1990-luvun alussa muutamat tarmokkaat jäsenet alkoivat toimittaa  Pukkilaukka-nimistä tiedotuslehteä. Lehti ilmestyi muutamia kertoja, mutta hiipui toimittajien muuttaessa pois Kankaanpäästä. Vuonna1994 nähtiin tarve saada tiedotuslehti uudelleen virkoamaan. Toimituskunta aloittikin työnsä innolla ja kirjoituksia Niinihirnut- nimen saaneeseen lehteen tuli aluksi tulvimalla. Lehti ilmestyi varsin tiheään, niinpä vuonna 1996 saimme aikaan seitsemän lehteä. Niinihirnut jatkaa edelleen ilmestymistä, aikataulu vaan on harventunut.

Varuskunta sulkeutuu

Elämä varuskunnan vuokralaisena  ei enää 1990- luvulla ollut samanlaista kuin aikaisemmin. Kasarmialuetta alettiin aidata ja tallin läheisyyteen alkoi nousta upea muonituskeskus.

Kulku tallille oli sallittua kello 18:aan asti Huoltotien kautta, mutta tuntien jälkeen ratsastajien vanhempien oli haettava kyytiläisensä pääportilta. Kun myöskin vuokrat nousivat ja oli selvästi nähtävissä, että muonituskeskuksen valmistuttua lippukentän reunaan tallien läheisyyteen ei eläimiä saanut olla lähistöllä, oltiin taas epävarmuuden tilassa siitä, missä toimintamme voisi jatkua.

Itselliseksi Taulunkylään

Katseet kääntyivät vuokraamaamme leiritalo Laurilaan. Käynnistettiin suunnittelu, jonka perusteella alettiin selvittää rakennusmahdollisuuksia. Suunnittelussa oltiin  jo niin pitkällä, että uusien tallitilojen piirustukset olivat valmiit. Tämän suunnitelman toteuttaminen olisi tullut hyvin kalliiksi, sillä suunnitellulla alueella olisi jouduttu maaperän löysän hiesukerroksen takia jouduttu suuriin paalutustöihin.

Onnenkantamoisiakin seuran ottamiin rohkeisiin askeliin on joskus eksynyt.

Vanha-Taulun tila Taulunojan kylässä nimittäin tuli myyntiin, ja kun siinä jo oli valmiitakin eläinsuojia tehtiin päätös osallistua tositarkoituksella huutokauppaan. Kilpahuudannan jälkeen tila oli meidän.  Onneksi seuran jäsenistö oli yksimielistä. Nyt alkoi suurisuuntainen suunnittelu. Onneksi emme ehtineet aloittaa tallien rakentamista Laurilan maille.

Hyvästi varuskunta

Suunnitelmien valmistuttua alkoivat tositoimet. Talkooinnostustakin riitti aivan kiitettävästi.

Jokainen yritti tehdä sitä mitä osasi tai sitten joutui tekemään sitä mitä käskettiin. Oli hienoa nähdä miten uudenuutukaiset seinät nousivat sen jälkeen kun valutyöt ja muut tärkeät osuudet oli saatu valmiiksi. Samaan aikaan kuin talleja rakennettiin, olivat myös tarhat työn alla. Ratsastustunnit jatkuivat varuskunnassa ja maneesilla kaiken aikaa.

Sopimus varuskunnassa päättyi syyskuun viimeisenä päiväni vuonna 2000. Jo aamulla varuskunnan tallille tuli tyttöjä, joiden oli luvattu ratsastaa lempihevosensa uuteen talliin.

Taulunkylässä jatkui aherrus, keskeneräisiä asioita oli vielä paljon. Juomakuppeja ja karsinan ovia asennettiin ja koko ajan kulki autokaravaani varuskunnan ja Vanha-Taulun väliä kuljettaen tavaraa. Hevosten siirtäjätytötkin alkoivat jo hermostua, kun ei liikkeelle tunnuttu pääsevän. Viimein noin kello 20 sukelsimme pimeyteen ja valot varuskunnan tallilta sammutettiin. Kaipa siellä pimeässä metsässä joku ratsastaja hieman pelkäsikin, ainakin äänistä päättäen. Vähän ennen kello 21 jalkauduimme uudella ratsastuskentällä.  Lahja-tamma sai vanhimpana ensimmäisenä astella uuteen, hienoon  valoa tulvehtivaan talliin. Kyllä kaikkien paikalla olleiden sydämet sykähtivät. Oltiinhan omissa tiloissa.

Hevoset olivat kuitenkin niin tottuneita asumaan varuskunnan tallilla, että muutamat jostakin syystä karkuun päässeet menivät varuskunnan portinpieleen odottelemaan kai portin aukeamista. Sieltä ne oli helppo hakea, karkuun kun eivät yrittäneet.

Varuskunnassa syntyneellä ja siellä 50 vuotta toimineella seuralla on edelleen monenlaista yhteistoimintaa varuskunnan kanssa. 

Toiminta vakiintuu

Toiminta Taulunkylässä vakiintui pikkuhiljaa. Ratsastustunnit, leirit ja vaellukset täyttyivät nopeasti. Olihan meillä upeat tilat, hieno maneesi ja kenttä sekä ainutlaatuinen Hämeenkankaan maasto. Parinkymmenen kilometrin päivätaipaleet vaelluksilla ovat olleet hyvin suosittuja, vaikka painovirhepaholainen 40-vuotishistoriikissa mainitseekin, että 30-40 metrin pituinen päiväratsastus antaa tosi mahtavan yöunen.

Aluksi jouduimme kulkemaan maastoon tien kautta, jolla hiekkarekat kulkivat melkoista vauhtia. Liikenteen seassa ratsastaminen sisälsi omat riskinsä, kaikki kuljettajat kun eivät huomioineet ratsukkoja riittävän vakavasti. Alettiin tutkia mahdollisuuksia turvallisen polun rakentamiseksi suoraan kankaalle. Ystävällisten maanomistajien suostumuksella polku sitten tehtiinkin kulkemaan kahden tilan välistä rajamaata.

Kilpailuja järjestetään

Seuran maine kilpailujen järjestäjänä on kautta aikojen ollut hyvä. Viime vuosina on keskitytty kenttäkilpailuihin. Olosuhteethan meillä ovat aivan mahtavat. Suuri koitos oli vuonna 1993 kansainvälisen CCI* kenttäkilpailun läpivienti. Pirkan Ratsastus –nimistä matkaratsastuskilpailua  järjestettiin Tampereelta Niinisaloon muutama kerta. Ensimmäinen Pirkan Ratsastus vuonna 1987 oli todella mahtava, lähtöpaikka oli Teivon raviradalla ja ennen maastoon siirtymistä ratsukot kiersivät raviradan laukalla. Monisata- tai kenties monituhatpäinen raviyleisö saatteli aplodein ratsastajat matkaan.  Maanomistajien valitusten johdosta siirrettiin kilpailu tapahtuvaksi Niinisalossa ja reitit kulkivat Hämeenkankaalla. Kilpailujen  osanottajamäärien vähentyessä nähtiin, että järjestelyjen vaatima työmäärä oli liian suuri osanottajamäärään verrattuna.

Päätteeksi

 Aiemmin siteerattu sotilaskäsikirja kertoo esteratsastuksesta näin:

”Ratsastaja katsokoon esteen yli suoraan eteenpäin, istukoon satulassa suljetuin polvin ja kiinnitetyin ohjin ja auttakoon tarmokkaalla ratsastamisella hevosta etenkin ylipääsemiseen. Kaiken muun tekee hevonen itsestään, eikä sitä pidä häiritä.”

Edellä oleva teksti sopii hyvin myös 60-vuotispäivänsä taakseen jättäneelle seurallemme. On katsottava eteenpäin, tuntuma asioihin on säilytettävä. Kuitenkin on muistettava, että ellei mennyttä tunne, ei uuttakaan ymmärrä. 

                                                                                      
Pekka Termala